Turhautumista (päiväkirjasta)

Olen kirjoittanut paljon päiväkirjaan viime vuosina, joten tulen täällä julkaisemaan kirjoituksia sieltä. Osa teksteistä voi olla jopa lapsellisia tai sekavia, mutta jokaisen taustalta löytyy jokin tapahtuma, joka on herättänyt minussa tavallista enemmän ajatuksia. Jotkut ovat melko henkilökohtaisia, joten niiden julkaiseminen tuntuu pelottavalta. Vaikka olen nimetön, joku on varmasti jo tunnistanut minut.

Kirjoittaminen on minulle paras keino selventää ajatuksia, joten ehkä niiden julkaiseminen blogissa on myös osa asioiden käsittelemistä ja henkistä hoivaamista. Olen hieman lyhennellyt kirjoituksia..

Tunnen olevani hyväksikäyttäjä. Täällä minä olen keskellä ääretöntä köyhyyttä ja kurjuutta kirjoittamassa länsimaisiin lehtiin, länsimaisille ihmisille sopivia lehtijuttuja. Missä menee uutisoinnin ja kurjuudella mässäilyn raja?

Kenen takia olen täällä?
Olen yrittänyt selvittää motiiviani tähän työhön, mutta päivä päivältä uskon enemmän olevani täällä itseni takia. Lähdin maailmalle luomaan uraa, jonka perustana on muiden ihmisten kärsimys. Saatan olla urakeskeinen opportunisti, joka etsii hyötyä toisen ihmisen onnettomuudesta.
En kuitenkaan halua lopettaa tätä, koska silloin osoittaisin nuo epäilykset todeksi.

Ikävöin aika paljon Suomeen. Kuulin viikko sitten XXXn saaneen lapsen, joka herättää pohdintaa omasta elämäntyylistä. Vanhat kaverit ovat kihloissa tai naimisissa, saaneet lapsia ja asuvat omistusasunnoissaan.
Itse elän juuretonta hotellielämää vailla oikeita ystäviä ja ihmissuhteita.
Vielä se ei tunnu niin pahalta, mutta entä kymmenen vuoden kuluttua?

Tämä työ todellakin tuhoaa haaveet tavallisesta elämästä. En halua tehdä tätä kuin korkeintaan viisi vuotta, jonka jälkeen menen pieneen paikallislehteen töihin. Aamulla yhdeksään töihin ja neljältä kotiin, viikonloput vapaata.
Kirjoittaisin juttuja kulttuuritapahtumista, kunnallispolitiikasta ja ihmisten merkkipäivistä. Välittäisin hyvinvoivien ihmisten onnea muille paikkakuntalaisille.

Ostaisin pienen rintamamiestalon, jonne majoittaisin tulevan vaimoni. Iltaisin katsoisin hänen kanssaan televisiota, aamuisin joisin hänen seurassaan aamukahvini.
Viikonloppuisin tekisimme hyvää ruokaa ja joisimme viinillä itsemme elämänjanoisiksi.
Keskustelisimme. Voisin puhua kaikista puhumatta jääneistä asioista hänelle.

Pitäisin huolta lapsistani. Rutistaisin heitä joka aamu kovaa, halaisin heidän kauttaan kaikkia niitä pieniä lapsia, joita täällä en ole voinut halata.
Pyyhkisin heidän kyyneleet. Voisin rehellisesti sanoa heille: “ Kyllä se siitä. Asiat muuttuvat paremmiksi”, ilman että tietäisin valehtelevani.

Kuten tekstistä huomaa, tässä työssä turhautuminen on yleistä. Pitkän työkeikan aikana jo pelkkä univelka ja yleinen väsymys saa mielen matalaksi. Henkisesti työ on raskasta, koska joutuu jatkuvasti työskentelemään rankkojen aiheiden kanssa.
Herkkyys on niin olennainen osa luonteenpiirrettäni, että ammattitaitoinen ote asioihin vaatii ponnisteluja. Sekin väsyttää.
Pystyn näyttelemään kivikasvoista journalistia, mutta ei se sisällä herääviä ajatuksia ja myötätuntoa poista. Minä tunnen, näen ja koen asioita. Suren, itken ja toisinaan iloitsen. Se on inhimillistä.

Odottelua, tuskastumista ja paperitöitä

Jatkuvaa lupahakemusten täyttämistä ja viranomaisten kanssa riitelemistä.
Hermoja raastavaa matkareittien suunnittelua, käytännön asioiden miettimistä ja virkamiesten laatimien raporttien lukemista.
Juttujen kaupittelua ja laskuttamista, verojen ja vakuutusten kanssa kikkailua..
Välillä kuvittelen pyörittäväni omaa matkailualan yritystä, koska aikaa kuluu vapaana toimittajana kaikkeen “ylimääräiseen”.

Pelkkää seikkailua ja huoletonta matkailua tämä työ ei ole. Jokainen työpäivä on tarkasti suunniteltu ja huolella mietitty. Pelkkä yhteistyökyvytön virkamies saattaa sotkea koko paletin, jonka takia työreissu helposti venyy päivillä tai viikoilla. Ja ikävä kyllä, hukattu aika on pois kirjoittamisesta.

Aikataulu suunnitellaan monesta syystä tarkasti.
1. Olen luvannut jutun valmiiksi tietylle päivälle.
2. Tapaan lukuisia ihmisiä paikan päällä, joiden kanssa olen sopinut tapaamiset jo aikoja sitten.
3. Valokuvaajan aikataulua pitää kunnioittaa.
4. Matkustus paikan päällä vaatii aikataulun suunnittelua.
5. Jutun tilaaja yleensä haluaa tietää sijaintini eri päivinä, koska yhteydenpito on hankalaa syrjäisillä seuduilla (GSM-verkko ei todellakaan toimi kaikkialla).
6. Oma matkabudjetin ja jutusta maksettavan palkkion tulee olla kohdallaan.

Mutta kun kyse on kehitysmaasta tai muuten korruptoituneesta valtiosta, suunnitelmat muuttuvat lähes päivittäin. Tullimies päättää löytää laitonta materiaalia laukusta, tai juuri sinä päivänä joku mitätön pykälä on astunut voimaan. Siitä onneksi selviää pienellä sakolla. Kuittia on turha kysellä, jos ei halua viettää rajalla kahta seuraavaa päivää.

Myös paikan päällä virkamiehet onnistuvat säännöllisesti tekemään työni hankalaksi. Tapaamiset peruuntuvat muutamaa minuuttia ennen sovittua ajankohtaa.
Paikalle saattaa tulla myös eri ihminen, jolla ei luonnollisesti ole riittävää asiantuntemusta vastata kysymyksiini.

Vain mielikuvitus on rajana mahdollisten ongelmien puntaroinnissa:

- Toimittajia pidätetään usein. Pahimmassa tapauksessa maasta karkotus.
- Lennot peruuntuvat melko varmasti
- Sairaus iskee.
- Lompakko ja muu omaisuus katoaa. Sen verran ryöstäjät kuitenkin ajattelevat toimittajaa, että jättävät aika usein passin anastamatta. Kohteliasta.
- Jutun aihe saattaa vaihtua kesken työmatkan, jos maassa tapahtuu muuta merkittävää.
- Väkivallan uhriksi joutuminen on mahdollista.
- Tätä listaa voisi jatkaa ja jatkaa…

Onneksi olen perinyt hyvät hermot, koska muuten ala olisi vaihtunut muutaman työkeikan jälkeen. Ensimmäisen vuoden jälkeen jatkuva odottelu ja asioiden hidas eteneminen tuntuu jo luonnolliselta. Suomessa lomalla järkyttyy, kun saa ostettua lipun lähijunaan ilman paperisotaa ja monen tunnin odottelua.
Kulttuurishokki Suomessa.

Ennen matkaa on tärkeää tutustua huolella maan kulttuuriin, tapoihin ja viime aikaisiin tapahtumiin. Vaikka olisin käynyt maassa monta kertaa, kehitysmaat muuttuvat joka päivä. On varauduttava kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan.
Hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty.

Jatketaan.

USA vs EU

Varsinkin Euroopassa on tyylikästä kritisoida jenkkejä ja heidän ulko- ja sisäpolitiikkaa. Eurooppalaisilla on kummallinen isoveliasenne Yhdysvaltoja kohtaan. “Me teemme kaiken paremmin täällä vanhalla mantereella”.
Ylimielinen asenne yhdistää sekä päättäjiä että kansalaisia, vaikka EU ja USA kulkevat käsi kädessä julistamassa tuliaseiden voimalla demokratian ilosanomaa maailman kansalaisille.
Kyllä sota esimerkiksi Irakissa on yhtä lailla EU:n sota, kun jäsenmaista yhdeksän on lähettänyt sotilaitaan turvaamaan lännen voimatasapainoa kyseiseen maahan.

Oma kantani kyseiseen sotaan on ristiriitainen, koska pitkällä aikavälillä se saattaa osoittautua järkeväksi ratkaisuksi. Olen myös keskustellut Irakin kurdien kanssa, joita Saddam systemaattisesti vainosi koko valtakautensa ajan. He näkevät jenkit vapauttajina, vaikka elinolot eivät kovinkaan suuresti ole parantuneet. Samaa mieltä oli myös Saddamin kaatumisen jälkeen moni irakilainen, mutta mielipiteet ovat muuttuneet jatkuvan epävarmuuden ja heikon nykyhallinnon takia.
Maailmanpolitiikka tosin on niin käsittämätöntä, että en aina edes yritä sitä ymmärtää. Haluan kertoa vain sen vaikutuksista, en niinkään syistä.

Itse pidän amerikkalaisista. He ovat avoimia, vilpittömiä ja auttavaisia. Jos esimerkiksi olen joskus tarvinnut apua, menen mielummin jenkkien puheille kuin eurooppalaisten. Jenkit eivät säästele resurssejaan, kun kyse on ihmisten auttamisesta.
Jenkit ovat myös toimittajia kohtaan todella huolehtivaisia. He kuljettavat sotilashelikoptereillaan toimittajia paikasta toiseen, turvaavat selustamme ja muutenkin yhteistyö toimii moitteettomasti.
Tavalliselle jenkille ihminen on ihminen riippumatta kansalaisuudesta, kun taas eurooppalaiset huolehtivat vain omistaan, ja sekin vaatii mielettömän hierarkiapyramidin ja kaavakehelvetin selvittämisen.
Ja itse olen usein niin kärsimätön, että nopeutan prosessia muutamalla EU:n dollarilla.

*****

Tässä vielä lomailen kolme viikkoa. Syksy on saapunut tänne, sillä tänäänkin on vain noin parikymmentä lämpöastetta. Huomenna hieman yli kymmentä luvattu, eli toppatakit esiin! Tosin sana lomailu johdattaa harhaan, koska viimeistään kuukautta aiemmin alkaa seuraavan jutun suunnittelu ja pohjien kirjoittaminen.
Seuraavasta keikasta olisi tarkoitus tulla rauhallinen, mutta suuren kehitysmaan sisäpolitiikassa voi tapahtua lyhyessä ajassa paljon.
Kaikkeen on varauduttava.

Illalla on luvassa perinteinen sunnuntain “kokous”. Lähden muutaman ystäväni kanssa paikalliseen ravintolaan syömään ja juomaan. Afrikkalainen livemusiikki, heinäsirkkojen sirinä kappalaiden välissä ja lempeä merituuli saa pienen humalatilan nousemaan uusiin ulottuvuuksiin. Elämä tuntuu ihanalta hyvien ystävien seurassa, maha täynnä ja jano sammutettuna.

Kuherruskuukausi Afrikan kanssa päättyi Darfuriin

Ennen ulkomaille lähtöä, työskentelin Suomessa alue- ja paikallislehdissä muutaman vuoden. Lukion jälkeen armeijaan ja siitä sitten suoraan työelämään. Puoli vuotta opiskelin tosin yliopistossa journalismia, mutta akateeminen maailma ei ollut minua varten.

Maailmalle lähdin ns. ovet paukkuen. Ostin yhdensuuntaisen matkalipun Liberiaan, jonne samana vuonna oli saapunut YK-joukot aseistariisuntaoperaatioon. Odotin ehkä jopa jotain tapahtuvan Liberiassa, mutta maa pysyi suhteellisen rauhallisena. Tein juttuja YK:n operaatiosta ja maan silloisesta tilanteesta.
Paljon tein turhaakin työtä, koska kaikkia tekstejäni ei julkaistu.
Ehkä tuo aika oli kuitenkin lähinnä kuherruskuukautta Afrikan kanssa, joka valmensi minua tuleviin vuosiin.
Kiertelin Afrikkaa, tein juttuja ja nautin nuoruuden innolla kaikesta. Rahallisesti nuo vuodet söivät aikaisemmat säästöni, koska palkkiot jutuista olivat vielä pieniä.

Päädyin Egyptiin ja olin lähellä lähteä takaisin Suomeen.
En ajatellut olleeni epäonnistunut toimittajana, sillä olin kokenut hienoja asioita ympäri Afrikkaa. Ajattelin näiden kuukausien kartuttaneen sitä elämänkokemusta, mitä toimittajan ammatissa tarvitaan.

Sitten alkoi tapahtua. Tapasin kahvilassa saksalaisen toimittajan, joka oli lähdössä Länsi-Sudaniin Darfurin alueelle. Hän oli erään suuren eurooppalaisen uutistoimiston toimittaja, joka kyllä näkyi hänen varustuksestaan. Hänellä oli kaikki mahdollinen, luotiliivistä ihon alle piilotettuun timanttiin (hätätilannetta varten).

Niin uskomattomalta kuin se vaikuttaakin, pääsin liittymään heidän seurueeseensa rajan ylitykseen saakka. Toki olin valehdellut heille toimittajan taustani, mutta kyllä he kuitenkin riskin ottivat.
Omat tiedot Darfurista olivat rajalliset. Tiesin maan olevan verisessä sisallissodassa ja sortumisen partaalla, mutta se mikä siellä tuli vastaan, oli paljon pahempaa kuin olin kuvitellut.

Alkuajat käytin lähes kaiken energiani pelkäämiseen ja omasta turvallisuudestani huolehtimiseen. Olin todella kaukana kotoa, minua pelotti.
Se maailma oli paha. Raiskattuja tyttöjä ja naisia, raajansa menettäneitä ihmisiä, teloitettuja ihmisiä ja poltettuja kyliä. En pystynyt kirjoittamaan sivuakaan Darfurissa, sillä yritin vain jotenkin pysyä kasassa ja olla romahtamatta.
Olin melko nuori ja kokematon.

Pitkään en siellä ollut, sillä melko pian minut evakuoitiin Egyptiin. Muistan edelleen sen hetken hotellihuoneessa Kairossa, jolloin tajusin elämäni suunnan muuttuneen. Makasin punaisella sohvalla ja join konjakilla itseni känniin. Itkin, itkin ja itkin. Itkin jopa kaikki aikaisemmin käsittelemättä jääneet asiat.
Olin täysin lamaantunut.

Noin viikon päästä asiat alkoivat tuntumaan enemmänkin elokuvalta tai joltain epätodelliselta unelta. Sitten aloin kirjoittamaan.
Keskityin lähinnä Sudanin hallituksen kritisoimiseen, ja punainen lanka jutuissa oli ihmisen pahuus. Teksteistä paistoi läpi oma järkytykseni, joka toisaalta teki niistä uskottavia ja hyviä juttuja. Ne eivät olleet liian ammattimaisia, vaan inhimillisiä raportointeja keskeltä pahuutta.

Lopulta eräs kansainvälinen uutistoimisto osti juttusarjani. Se julkaistiin ympäri Eurooppaa, jonka ansiosta pystyin palkkioiden turvin viettämään neljä kuukautta Australiassa suunnitellen tulevia projekteja.

Minusta oli tullut ihan oikea toimittaja. Helpolla en toimittajaksi tullut, mutta todella nopeasti.

Seuraavaksi suuntana oli Kiina, jossa tein suuren jutun mielipidevangeista.
Tämän jutun jälkeen olen yrittänyt anoa viisumia Kiinaan, mutta sitä ei ole myönnetty. Juttu julkaistiin kuitenkin salanimellä, mutta lieneekö Kiinan tehokas turvallisuuspalvelu saanut vihiä puuhistani..

Mitä teen? Kuka olen?

Työskentelen toimittajana kriisi- ja konfliktialueilla. Alueilla, joissa tapahtuu kansanmurhia, on nälänhätää, puutetta juomavedestä, riistoa ja muita levottomuuksia.
Tulen täällä kertomaan työstäni ja asioista, joista valtamedioissa vaietaan. Länsimaissa on aiheita, joista esimerkiksi poliittisista syistä vaietaan. Niistä ei saa kirjoittaa, ei kertoa.

En kirjoita artikkeleita omalla nimelläni, vaan käytän useita eri salanimiä. Lähinnä sen takia, että viisumit ja oleskeluluvat myönnetään helpommin “puhtaalla” suomalaisella syntymänimelläni.
Olen työskennellyt Afganistanissa, Irakissa, Sudanissa, Somaliassa, Tshetsheniassa, Kiinassa, Myanmarissa, Kongossa ja lukuisissa muissa Afrikan maissa, joissa olen suurimman osan ajastani viime vuosina viettänyt.

Minun on vaikea kehua työtäni antoisaksi tai mielenkiintoiseksi, koska saan palkkani toisten ihmisten kärsimysten kertomisesta. Olen kuitenkin vielä sen verran idealisti, että uskon työni kautta ainakin hieman parantavani tätä maailmaa. Minulle riittää, jos edes yksi ihminen pysähtyy hetkeksi miettimään reportaasini lukemisen jälkeen.
Kieltämättä minullakin on kausia, jolloin unohdan alkuperäiset syyni lähteä tekemään tätä työtä. Ehkä se on sitä turhautumista, jota tapahtuu ammatissa kuin ammatissa.

USEIN KYSYTYT KYSYMYKSET:

Minkä takia ihminen menee vapaaehtoisesti kriisialueille?
Monen nuoren toimittajan haave on ulkomailla työskentely. Seikkailumieli + halu parantaa maailmaa on ehkä yhtenäinen tekijä alalle hakeutuvilla ihmisillä.
Ja kun neitsytmatka kriisialueella on tehty, usein on melko vaikea palata kirjoittamaan julkkisjuoruista tai kissanristiäisistä.

Tottuuko julmuuksien näkemiseen?
Kyllä ja ei. Ihminen osaa rakentaa ns. suojamuureja itselleen. Asioita ei enää koe niin raskaasti kuin ensimmäisillä kerroilla. Ammattimainen lähestyminen asioihin kehittyy ajan myötä, mutta ei se tarkoita herkkyyden kadottamista tai kovuuden muodostumista. Olen edelleen herkkä ihminen, joka on sekin tärkeä seikka tässä työssä. Toisen ihmisen tilanteeseen asettuminen luo huippujuttuja. Tässä työssä saa myös kirjoittaa iloisista asioista; kuten ihmisoikeustyön saavutuksista, rauhansopimuksista, ihmisten elintason kasvusta ja muusta positiivisesta kehityksestä. Pelkkää sotaa ja kriisiä tämä ei ole.

Miten työstä maksetaan?
Pelkästään rahan takia tätä työtä ei tee kukaan, koska se ei ole tarpeeksi suuri “porkkana” motivoimaan. Vakituiset toimittajat ja kirjeenvaihtajat varmasti tienaavat enemmän kuin minä, mutta silloin työ ei ole näin vapaata. Olen melko vapaa tekemään mitä haluan, menemään minne haluan ja pitämään vapaata kun sitä tarvitsen. Pystyn palkallani kattamaan matkakulut, hotellikustannukset, elämisen ja muut kulut varsin mukavasti. Elän myös suurimman osan vuodestani alueilla, jotka ovat kaukana Euroopan hintatasosta.

Miten perheesi suhtautuu työhösi?
Huonosti, mutta melko varmasti ovat ylpeitä minusta. Äitini kärsii luultavasti unettomuudesta, isäni on ahdistunut lapsensa reissuista ja muu suku on varmaan jo unohtanut minut ;). Näen heitä liian harvoin (1-2 kertaa vuodessa), joten ikävä on kova kotiin ja juurilleen. Onneksi on puhelimet ja sähköpostit.

Jääkö aikaa muulle elämälle?
Kuten jo sanoin, olen melko yksinäinen seikkailija. Tästä huolimatta minulla on omat lähipiirini esimerkiksi Namibiassa, joka on yksi tärkeimmistä “pysähdyspaikoistani”, tai kyllä se ehkä jopa kotikin on.
Tykkään kuitenkin olla yksin, joten tämä elämä sopii hyvin. Mutta on se puolison löytäminen myös käynyt mielessä, jotta ei eläkepäiviä tarvitse yksin viettää..

Onko ollut mielessä ikinä vaihtaa ammattia?
Lähes joka päivä. Elannon saisi paljon helpommallakin, mutta rakkaus tätä työtä kohtaan tukahduttaa tuon tyyliset ajatukset nopeasti. Tuskin edes osaisin tehdä tavallista palkkatyötä ja elää rutiinien ja arjen keskellä.

Sama työ kiinnostaa. Vinkkejä?
Älä ajattele liikaa.
Älä suunnittele liikaa.
Älä toivo liikaa.
Älä odota liikaa.

Pohdi kuitenkin tarkasti omat motiivisi.
Miksi haluan?
Mitä haluan?
Kenen takia haluan?

Muista olla itsellesi rehellinen miettiessäsi näitä kysymyksiä. Ja jos saat itsesi vakuuttuneeksi, lähde maailmalle!

MUUTA MINUSTA:

Olen melko yksinäinen ihminen työni takia. Tälläkin hetkellä olen kyllä kirjoilla Euroopassa, mutta kotia minulla ei ole missään. Lepopaikkoja ja välietappeja minulla on mm. Namibiassa, Intiassa ja Ranskassa. Pitkän Afrikassa vietetyn ajan jälkeen haluan Intiaan lepäämään, Aasian jälkeen Namibiaan ja totaalisen kyllästymisen kohdattuani matkustan Pariisiin länsimaisen elämäntyylin pariin.