Kuherruskuukausi Afrikan kanssa päättyi Darfuriin

Ennen ulkomaille lähtöä, työskentelin Suomessa alue- ja paikallislehdissä muutaman vuoden. Lukion jälkeen armeijaan ja siitä sitten suoraan työelämään. Puoli vuotta opiskelin tosin yliopistossa journalismia, mutta akateeminen maailma ei ollut minua varten.

Maailmalle lähdin ns. ovet paukkuen. Ostin yhdensuuntaisen matkalipun Liberiaan, jonne samana vuonna oli saapunut YK-joukot aseistariisuntaoperaatioon. Odotin ehkä jopa jotain tapahtuvan Liberiassa, mutta maa pysyi suhteellisen rauhallisena. Tein juttuja YK:n operaatiosta ja maan silloisesta tilanteesta.
Paljon tein turhaakin työtä, koska kaikkia tekstejäni ei julkaistu.
Ehkä tuo aika oli kuitenkin lähinnä kuherruskuukautta Afrikan kanssa, joka valmensi minua tuleviin vuosiin.
Kiertelin Afrikkaa, tein juttuja ja nautin nuoruuden innolla kaikesta. Rahallisesti nuo vuodet söivät aikaisemmat säästöni, koska palkkiot jutuista olivat vielä pieniä.

Päädyin Egyptiin ja olin lähellä lähteä takaisin Suomeen.
En ajatellut olleeni epäonnistunut toimittajana, sillä olin kokenut hienoja asioita ympäri Afrikkaa. Ajattelin näiden kuukausien kartuttaneen sitä elämänkokemusta, mitä toimittajan ammatissa tarvitaan.

Sitten alkoi tapahtua. Tapasin kahvilassa saksalaisen toimittajan, joka oli lähdössä Länsi-Sudaniin Darfurin alueelle. Hän oli erään suuren eurooppalaisen uutistoimiston toimittaja, joka kyllä näkyi hänen varustuksestaan. Hänellä oli kaikki mahdollinen, luotiliivistä ihon alle piilotettuun timanttiin (hätätilannetta varten).

Niin uskomattomalta kuin se vaikuttaakin, pääsin liittymään heidän seurueeseensa rajan ylitykseen saakka. Toki olin valehdellut heille toimittajan taustani, mutta kyllä he kuitenkin riskin ottivat.
Omat tiedot Darfurista olivat rajalliset. Tiesin maan olevan verisessä sisallissodassa ja sortumisen partaalla, mutta se mikä siellä tuli vastaan, oli paljon pahempaa kuin olin kuvitellut.

Alkuajat käytin lähes kaiken energiani pelkäämiseen ja omasta turvallisuudestani huolehtimiseen. Olin todella kaukana kotoa, minua pelotti.
Se maailma oli paha. Raiskattuja tyttöjä ja naisia, raajansa menettäneitä ihmisiä, teloitettuja ihmisiä ja poltettuja kyliä. En pystynyt kirjoittamaan sivuakaan Darfurissa, sillä yritin vain jotenkin pysyä kasassa ja olla romahtamatta.
Olin melko nuori ja kokematon.

Pitkään en siellä ollut, sillä melko pian minut evakuoitiin Egyptiin. Muistan edelleen sen hetken hotellihuoneessa Kairossa, jolloin tajusin elämäni suunnan muuttuneen. Makasin punaisella sohvalla ja join konjakilla itseni känniin. Itkin, itkin ja itkin. Itkin jopa kaikki aikaisemmin käsittelemättä jääneet asiat.
Olin täysin lamaantunut.

Noin viikon päästä asiat alkoivat tuntumaan enemmänkin elokuvalta tai joltain epätodelliselta unelta. Sitten aloin kirjoittamaan.
Keskityin lähinnä Sudanin hallituksen kritisoimiseen, ja punainen lanka jutuissa oli ihmisen pahuus. Teksteistä paistoi läpi oma järkytykseni, joka toisaalta teki niistä uskottavia ja hyviä juttuja. Ne eivät olleet liian ammattimaisia, vaan inhimillisiä raportointeja keskeltä pahuutta.

Lopulta eräs kansainvälinen uutistoimisto osti juttusarjani. Se julkaistiin ympäri Eurooppaa, jonka ansiosta pystyin palkkioiden turvin viettämään neljä kuukautta Australiassa suunnitellen tulevia projekteja.

Minusta oli tullut ihan oikea toimittaja. Helpolla en toimittajaksi tullut, mutta todella nopeasti.

Seuraavaksi suuntana oli Kiina, jossa tein suuren jutun mielipidevangeista.
Tämän jutun jälkeen olen yrittänyt anoa viisumia Kiinaan, mutta sitä ei ole myönnetty. Juttu julkaistiin kuitenkin salanimellä, mutta lieneekö Kiinan tehokas turvallisuuspalvelu saanut vihiä puuhistani..